Muutaman asteen pakkanen ei pistellyt inhottavasti eikä tuulikaan ollut paha. Lunta oli satanut yön aikana muutaman sentin ja vielä auraamattomalla tiellä kävely oli pikemminkin tarpomista, hiukan vaivalloista. Oli pimeää eikä vielä autojakaan ollut liikenteessä. Vain minä, mustassa takissani ja harmaissa saappaissani. Pipoa en ollut laittanut, vaikka äiti aina hokee: " Pipo pitää olla päässä, ettei järki olisi jäässä." Runollista. Mutta mitä äiti ei tietää saa, ei hän siitä voi valittaa. No jaa, en ole ikinä ollut oikein hyvä näissä runo-asioissa.
 Heräsin puoli viideltä pihalta kuuluvaan auton tööttäilyyn. Ikkunani on raollaan kesät talvet, joten kuulin sen selvästi. Ensin katsoin hädissäni kännykän kelloa, voi ei, en kai nukkunut pommiin? 04.29. Ei, ei se ollutkaan minun kyytini. Nousin istumaan sängylläni ja tihrustin huuruisen ikkunan läpi alas pihamaalle. Valkoinen pakettiauto, ja auton silmät, etuvalot, saivat sen näyttämään vihaiselta. Sitten kuului pieni tömähdys, kun ulko-ovi meni kiinni ja pian pakun silmien valokeilaan ilmestyi pimeästä isä, kilisevä kassi mukanaan. Kassin täydeltä venäjän halpaa viinaa, jota se saa naapurin Ernestiltä. Isän edellisiltaisesta olotilasta voi päätellä, että vielä jonkin asteinen humalatila sillä kävi.